Night Goes Long: Kuvaajan muistelmat

Loppukeväästä 2015 ohjaajat Henri Huttunen ja Vesa Kuosmanen varoittelivat, että kesällä saattaa tapahtua jotakin poikkeuksellista. Heinäkuun alussa sain puhelun: Meillä on ensi-ilta 25. syyskuuta Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, sitä edeltävien 48 päivän aikana teemme pitkän elokuvan. Mitä tuohon nyt sanoisi? Tietysti lähdin mukaan.

Yleisesti ottaen rakastan huolella kypsyteltyjä käsikirjoituksia ja perinpohjaista ennakkosuunnittelutyötä. Mikä tässä sitten kiehtoi? Kyseessä oli niin äärimmilleen viritetty vastakohta edellä mainituille, että vaistosin viehättävää vaarantuntua ja potentiaalia jonkinlaiseen nerouteen. Tämä olisi kokeilu, joka voisi avata uusia oivalluksia tai mennä täysin metsään. Otin tämän myös henkilökohtaisena haasteena. Kuinka päästää irti kontrollista oman työnsä edellytyksiin, ja sitten lennosta koota jotakin toimivaa siitä, mitä vastaan tulee?

Koko prosessi esituotannosta ensi-iltaan käytiin läpi sellaisella pikakelauksella, että jälkikäteen on vaikeaa saada otetta mistään. Yritän alla koota kuvaajan näkökulmasta sitä palapeliä, joka johti elokuvaan Night Goes Long. Mitä tuli tehtyä ja miksi? Kannattiko?

NGL01Sophie etsii vastauksia.

Visioita ja realiteetteja

Alle kaksi viikkoa ennen kuvausten alkua istuimme alustavan treatmentin, ohjaajien, lavastaja Juha-Matti Toppisen ja puku- ja maskeeraussuunnittelija Kaisa Pohjolan kanssa hahmottelemaan elokuvan visuaalista maailmaa. Koska käsikirjoitus oli luonnosasteella, lähdettiin suunnittelussa liikkeelle yleistunnelmasta, tarinan luonteesta ja yöllisen Helsingin fiilistelystä. Tapaamisesta jäi muistilehtiööni hajanaisia sanapareja: urbaani Ghibli, maagista anarkiaa, itsekseen hiippaileva kamera, värikäs yö, neonvalokyltit, hiomaton valo.

Tarinassa huomion kiinnitti sadunomainen tunnelma, menetetty rakkaus ja toiveikas/epätoivoinen vastausten etsiminen. Visuaalisella kerronnalla haluttiin luoda tunne siitä, että liikutaan satumaailman ja realismin rajoilla, Helsingissä, jossa mikä vain on mahdollista. Sophien eksistentialistiselle haahuilulle annettaisiin tilaa. Ajatuksena oli hyödyntää omalla logiikallaan liikkuvaa kameraa, yksityiskohtia ja heijastuksia. Värikkäällä valaisulla irrotettaisiin ympäristöä arkirealismista.

Suunnittelutyö käynnistyi toden teolla vasta kuvauksia edeltävällä viikolla. Käytiin läpi kuvaspaikkoja, palaveerattiin aikatauluista, tehtiin testikuvauksia ja –värimäärittelyä. Mietittiin, millaista valokalustoa tarvitaan, ja sitten, miten selvitään puolella siitä. Tavattiin työryhmää, kommunikoitiin workflow’sta ja VFX-tarpeista. Ihmeteltiin, mistä saadaan kamera, kun sellainen puuttui vielä kuvauksia edeltävänä perjantaina.

Suunnitelmat tarkentuivat yhdessä käytännön realiteettien kanssa. Tekisimme pääosin kahdeksantuntisia työpäiviä, jolloin varsinainen kuvausaika jää vähiin. Päivässä tehtäisiin yleensä 2-3 kokonaista kohtausta. Kuvista haluttiin tehdä huolellisia ja sadunomaisesta maailmasta yhtenäinen, joten kuvamäärät täytyi pitää pieninä. Meillä olisi pieni pakettiautollinen valokalustoa ja tiukka kuvausaikataulu, mikä osaltaan vaikutti valaisutyyliin. Kameraksi siunaantui lopulta vanha kunnon Red One MX, joten ketterimmistä kameraliikkeistä täytyi joustaa. Kuvauspaikkoja valittiin huolella, ja niiden myötä elokuvan maailma alkoi hahmottua omanlaisekseen todellisuudeksi.

NGL02Aamu Pasilassa. Kuvauspaikkojen valinnoilla rakennettiin elokuvan todellisuutta.

Käytännön ratkaisuja, kaaoksen hallintaa ja luovuuden iloa

Tekniset ratkaisut pidimme kevyinä, niin aikataulu- kuin budjettisyistä. Yökohtauksissa pelattiin matalilla valotasoilla. Keskityimme valaisemaan joitakin kohteita tai taustoja, ja osa kuvasta jätettiin pimeäksi. Useimmiten lampuissa oli värikalvoja – erityisesti yön sinistä korostettiin yli kaiken realismin, ja Sophien alitajuntaa merkkasi punainen. Kaupungin valojen haluttiin myös näkyvän. Kameran ISO-arvo nostettiin usein 1600:aan tai jopa 2000:een. Kohina ei ole ongelma, kun siitä tulee hyvä fiilis!

Kevyiden ja nopeiden ratkaisujen äärellä onnellisiin sattumiin oli helppoa tarttua. Kävimme kuvauspaikalle saapuessamme läpi suunnitelmat valaisija Samuel Valkolan kanssa, joka sitten valoryhmineen tarjosi lisäideoita matkan varrella. Vallitsevan valon myös annettiin inspiroida. Kuka olisi uskonut, että Luonnontieteellisen museon luurangot oli omasta takaa valaistu vaihtuvin värivaloin?

Valaisussa hyödynnettiin lisäksi paljon prakteja, eli kuvassa näkyviä valaisimia. Näitä toi paikalle lavastaja Juha-Matti, jonka kanssa suunnittelutyö toimi iloisessa symbioosissa. Erityinen muisto jäi eräältä yöltä Merihaassa. Tulimme paikalle poikkeuksellisen vähin eväin. Valaisija Samuel löysi takavaloamme varten sähköt jostakin (ilmeisen luvatta), ja Juha-Matti ujutti kuvaan sinisen kebab-letkun. Oma ajatuskaareni kulki näin: Et ole tosissasi… Eikun ihan saatanan hyvä! Tämän tuotannon luonne taisi antaa henkisen luvan ja rohkeuden tarttua epätavallisiin ratkaisuihin.

NGL03Punainen on Sophien alitajunnan ja vaaran väri.

NGL04Sophie, Vartija ja kebabletku Merihaan yössä.

Kuvauspäiviä oli yhteensä 19. Niiden ohella ja väleissä jatkettiin suunnittelutyötä. Kuvauspaikkoja etsittiin ja löydettiin pitkin kuvauksia, välillä kuvauspäivää edeltävänä iltana. Teimme kuvalistat ohjaajien kanssa yleensä kuvauspaikkakäynneillä. Valaisusuunnitelmia pohdittiin valaisija Samuelin kanssa lokaatiokuvien pohjalta edeltävinä kuvauspäivinä ja sähköpostitse. Ylimääräistä kalustoa ja työryhmää täytyi etsiä päiväkohtaisiin tarpeisiin. Joka päivä kävin läpi materiaalit ja laitoin kuvista stillit työryhmälle. Kiireen keskellä arvotin ajankäyttöä ja opettelin päästämään irti: tämä täytyy ehtiä suunnitella, tämä sujuu ilmankin, tämän halusin suunnitella mutta nyt se täytyy kohdata sellaisena kuin se vastaan tulee.

Jatkuva ajanpuute kuvauksissa turhautti, mutta arvostan sitä, että työryhmällä on kohtuulliset työolosuhteet, eikä lopputulosta revitä kenenkään selkänahasta. Tämä on erityisen kaunista huomioida silloin, kun tehdään vähällä rahalla. Apulaisohjaaja-linjatuottaja Iiris Juutilainen ja järjestäjä-tuotantopäällikkö Tuukka Tikkanen olivat ihmisen parhaita ystäviä läpi tuotannon, ja saivat minut uskomaan, ettei koko paletti luhistu ennen maaliviivaa.

Kohtausten väleissä nähtävistä kaupunkikuvista vastasi suuri joukko 2nd uniteja. Tuotannon linjauksena alusta asti oli, että tehtävä hajautetaan yhteisöllisyys-syistä U48-yhteisölle. Näiden 2nd unitien koordinointiin yritin osallistua kuvausten lomassa: Osan kanssa vaihdoin pari sähköpostia, jonkun kanssa puhuin Skypessä. Joistakin taisin kuulla vasta lopputuloksen nähdessäni. Tämä järjestely tuntui kuvaajalle varsin epäilyttävältä kontrollin menettämiseltä, mutta sitähän koko projekti pohjimmiltaan oli. How I learned to stop worrying and love the bomb.

Malmi01

Hiippaileva kamera-ajo ja kameraryhmä valmiustilassa Malmin lentoasemalla. Kuva: Topi Vanhatalo

Värimäärittelyä tehtiin tehokkaat kolme päivää värimäärittelijä Jussi Myllyniemen kanssa. Kuvasta tehtiin värikylläistä ja kontrastista; yleisesti ottaen lookia ei muokattu kauas alkuperäisestä, eikä sellaiseen olisi ollut aikaakaan. Suurin työ oli joidenkin vuorokaudenaikojen ja säätilojen muutosten hiominen yhteen sopiviksi. Värimäärittelyvaiheessa myös pyysimme parin kuvan vaihtamista, kun muokkaustyö vaikutti liian aikaa vievältä, ja huutelimme terveisiä VFX:lle, jota työstettiin samanaikaisesti.

Hämmästyttävää kyllä, meillä oli ensi-illassa ihan kokonainen elokuva.

NGL05Värivaloja Helsingin yössä.

Kannattiko?

Tapahtuupa mitä hyvänsä, 25. syyskuuta meillä on ensi-ilta. Tämä kulki takaraivossa läpi koko prosessin. Mitä järkeä tällaisessa työskentelyssä sitten on? Ei ehkä mitään. Mutta riskien ottaminen ja konventioiden pistäminen palasiksi on välillä virkistävää. Parhaimmillaan uutta luovaa. Toivoin olevani mukana tuotantotavassa, jota meidän kokemustemme pohjalta voidaan kehitellä eteenpäin, ja josta kenties tulisi muita rahoitusväyliä kevyempi mahdollisuus kokeilla kaikkea sitä, mikä muuten jäisi tekemättä.

Tuotannon lomassa täytyi käsitellä omaa asennettaan ja stressinhallintakykyään. Minun ratkaisuni oli, että yksinkertaisesti päätin olla stressaamatta mistään. Se muuten toimi. Vaikeimmat painit itseni kanssa kävin luovaan työskentelyyn, työn tasoon ja käytännön sanelemiin kompromisseihin nähden. Asioiden tärkeysjärjestystä, omia tavoitteita ja perimmäisiä tekemisen syitä sai myllätä huolella. Tämän jälkeen mikä hyvänsä normaalimpi tuotanto tuntuu ihmeen kevyeltä kantaa.

Night Goes Long oli myös ihan aitoa elokuvan tekemisen, luomisen ja kaaoksen hallinnan riemua. Tekemisen tapa loi omintakeista, eteenpäin vievää energiaa. Onni oli myös hyvä, omistautunut työryhmä. Tällä projektilla on erityinen paikka minun sydämessäni. Suosittelisinko muille? En tiedä. Tekisinkö uudelleen? Jep.

Kirjoittanut Heinä Mäntylä

Osta elokuvan DVD
Katso elokuva Elisa Viihteestä

Leave a Reply